Talouselämän verkkolehti yllätti minut tänään otsikollaan. Joku pomo on nyt ymmärtänyt, ettei ole korvaamaton ja on päättänyt antaa langat käsistään sijaisen hoidettavaksi ja pitää sapattivuoden. Kysymyksessä on siis Finn ID:n toimitusjohtaja Petteri Tarkkonen.

Itse olen tehnyt vuosia työtä verkostosolmuna. Tämä tarkoittaa siis sitä, että tärkeimmät kollegani eivät istu omassa organisaatiossani, vaan suuri osa työstä tehdään verkostoissa tai tietoverkoissa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että työhöni liittyvä osaaminen ja hiljainen tieto on pitkälti sosiaalista ja jaettua, yhteiseen historiaan ja jaettuun näkemykseen pohjautuvaa.

Työ "verkostosolmuna" on mielekästä, kehittävää ja lisäarvoa tuottavaa, mutta myös haastavaa sillä solmun sairastuessa tai vaihtuessa verkosto ei toimi entiseen tapaansa. Kehittämisverkosto ei tietenkään murene jos yksi solmuista siirtyy reserviin, mutta verkoston dynamiikka ja toiminnallisuus muuttuu, eikä aina edes huonompaan suuntaan.

Olen viime päivinä käynyt useita keskusteluja osaajien siirtymisestä uralla eteenpäin ja jonkun muun palvelukseen. Sitä kautta ajauduin miettimään avainhenkilöiden korvaamattomuutta sekä organisaation, että verkostojen kannalta. Jos ajatellaan pientä asiantuntijaorganisaatiota, yhdenkin avainhenkilön poistumisella on väistämättä suuria vaikutuksia yhteisön toimintakykyyn, kun taas yhden solmun poistuminen tai vaihtuminen verkostosta ei yleensä merkittävästi heikennä verkoston kykyä toimia.

Palailin mielessäni ajatelmiin japanilaisen yhteiskunnan ihmeestä, eli selityksiin Japanin nopean talouskasvun taustalla toisen maailmansodan jälkeen. Japanin ihmeessä oli kysymys kulttuuriin kehitetystä tavasta poistaa kaikki turha, kehittää toimintaa jatkuvasti koko henkilöstön kykyjä hyödyntäen ja ohjata toimintaa tehokkaalla tavalla, mutta kuitenkin ylläpitäen turvallinen työympäristö. Työn kierrolla oli järjestelmässä merkittävä rooli. Kaikki johto- ja avainhenkilötason ihmisiä myöten oli kasvatettu yhteisön jäseniksi työn kierron kautta. Työn kierrossa työntekijöille syntyi käsitys yhteisön kokonaisuudesta, yhteisöllisyys vahvistui ja voisi ainakin kuvitella että varamiesjärjestelmälle rakennettiin paras mahdollinen pohja. Suomalaisessa yhteiskunnassa tai organisaatioissa työn kierto on hyvin vähäistä, jollei jopa olematonta.

Kilpailukyvyn ja osaavan työvoiman kysymyksen kannalta työnantajien on syytä herätä. Suurten ikäluokkien siirtyminen eläkkeelle tulee lisäämään ainakin avainhenkilöistä käytävää kilpailua. Jotta organisaatioiden kyky toimia säilytetään avainhenkilöiden vaihtuessa, verkostomaista toimintatapaa ja työnkierron menetelmiä on syytä ottaa käyttöön aiempaa laajemmin. Haaste koskee sekä yksityistä että julkista sektoria.

Hyvää esimerkkiä näyttää myös alussa mainitsemani Tarkkonen jäämällä sapattivapaalla. Hän on oivaltanut sen, ettei kukaan ole korvaamaton. Samalla Tarkkonen varmistaa sen, että organisaatiolle ei välttämättä käy hullusti jos toimitusjohtaja vaihtuu yllättäen.

>> Ville Koisteen ajatuksia työn kierrosta

 

 

 

 

Työssä käyvä väki vanhenee nopeaa tahtia ja monella työpaikalla on edessä rekrytoinnin haasteet. Taloussanomat raportoi Outi Kokon kynällä siitä, että yritykset palkkaavat aiempaa enemmän nuoria vastavalmistuneita. Nelikymppiset kokeneet ja osaavat kärsivät rökäletappion. Osaamisesta ei haluta maksaa. Lisämausteena Kokko mainitsee Tilastokeskukseen viitaten, ettei palkka keskimäärin enää 40 - ikävuoden jälkeen paljoakaan nouse.

Itse olen ylittänyt neljän kympin maagisen rajan viime toukokuussa. Työelämässä olen ehtinyt olla reilut parikymmentä vuotta ja eläkeikään on polkua jäljellä vähintään saman verran kun nyt on tallattu. Nyt kolmen lapsen äitiyslomien ja vauvavuosien jälkeen olisi henkilökohtaisesti halua panostaa työuraan ja jopa edetä sillä. Onko kuitenkin todettava, että tämä on nyt nähty ja turhautuneena luopua uusien haasteiden tavoittelemisesta. 

Palkkakysymys on luonnollisesti näinä aikoina merkityksellinen, sillä tehokkuutta haetaan nimenomaan tuotantokustannuksia alentamalla. Kuulinpa tässä erään kaupungin työnantajapolitiikasta. Kaupungissa toimii erään alan opinahjo ja kaupunkityönantajalla on tapana tietoisesti rekrytoida parhaat nuoret suoraan koulun penkiltä ja pitää sillä tavoin kaupungin palkkataso alhaisena. No - tapansa kullakin.

Pienellä kaupunkiseudulla edellä kuvattuun työnantajapolitiikkaan (jonka joku saattaisi ikärasismiksi tulkita) ei yleensä ole varaa. Haettaessa avainhenkilöitä, hyviä hakijoita on usein vain muutamia. Pohdiskelin myös sitä, onko kasvattajaseurana toimiminen taloudellisesti niin kannattavaa, että työnantajan on syytä tavoitella sitä aktiivisesti. Nuoruuteen saattaa liittyä itsen etsimistä, juhlimista, parin valintaan liittyvää kipuilua, tarvetta lisäkoulutukseen jne.

Eikö nykyisessä työelämässä pitäisi pyrkiä työyhteisöjen heterogeenisyyteen ja varmistaa siten hiljaisen tiedon siirtyminen sukupolvelta toiselle sen sijaan että syrjitään vähän kokeneempaa työsukupolvea?

Onhan myös niin, että nuoria palkkaavassa yrityksessä eteen tulee todennäköisesti sellaisia lisäkustannuksia, kuten vanhempainlomat. Todennäköistä on myös se, että nuoret ja vähitellen ikääntyvät osaajat vaihtavat toiseen työpaikkaan ja vievät osaamisensa mukanaan. Kasvattajaseurana toimineelle työnantajalle nuoren kasvattamisen ja kouluttamisen kustannuksia  ei korvaa kukaan. Olisiko kuitenkin ollut taloudellisempaa ja varmempaa palkata se neljäkymppinen?

Työ ja elinkeinoministeriön sivuilla todetaan, että kaupunkipolitiikan keskeisin tavoite on erilaisten ja erikokoisten kaupunkiseutujen kilpailukyvyn vahvistaminen sekä elinvoiman, hyvinvoinnin ja yhteistyön edistäminen. Valtioneuvosto asetti helmikuussa 2007 kaupunkipolitiikan yhteistyöryhmän, jonka toimikausi kestää vuoden 2010 loppuun. Yhteistyöryhmän tavoitteena on kaupunkiseutujen kilpailukyvyn edistäminen ja monikeskuksisen kaupunkiverkon vahvistaminen.Ohjelmallisena kehittämisen välineenä toimii kansallinen koheesio- ja kilpailukykyohjelma. 

Jämsän seudulla kehittämistyö on keskittynyt pitkälti oman seudun kehittämiseen Keski-Suomen maakunnan osana. Jämsän, Jyväskylän ja Äänekosken kaupunkien yhteistyön tiivistyessä yhteisen koheesio- ja kilpailukykyohjelman myötä, omat kehitysnäkemykseni ovat laajentuneet myös maakunnan ulkopuolelle.

Kaupunkipolitiikan merkitys on laajenemassa keskittymiskehityksen myötä. Keskittymisestä seuraa väistämättä ainakin kahdenlaisia asioita:

• Päätöksenteko keskittyy, sillä kaupunkien puhemiehet saavat aikaisempaa enemmän valtaa yhteisesti päätettävistä asioista.
• Palvelut keskittyvät sinne, missä asiakkaat ovat, eli suurempiin keskuksiin.

Kehityksestä ei tarvitse olla iloinen, mutta sen suunta on tunnistettava ja hyväksyttävä, jotta pienissä kunnissa ja pienillä kaupunkiseuduilla kyetään varautumaan edessä olevaan. Yksi tarpeellinen keino varautua tulevaan on tehdä yhteistyötä niiden kanssa, joilla on valta on. Niinhän se on meloessakin - virrassa voi säilyttää kajakin ohjattavuuden ja meloa kaatumatta vain siten, että meloo virran mukana.

Jämsän seudulla on aina mennyt hyvin. Perusteollisuus tuottaa lisäarvoa ja elinkeinorakenne on uusiutumassa sekä matkailuteollisuuden että ilmailu- ja komposiittiteknologian myötä. Huoletonna ei voi silti olla, sillä tilastot ja otsikot eivät puhu puolestamme:  työpaikkoja katoaa, muuttovirta vie pois päin ja osaajista käydään kiristyvää kilpailua.

Olen aina kysyttäessä muistanut tuoda esiin sen, että työssäni en voi olla politiikan tekijä. Nyt ajattelen toisin, sillä koen olevani yksi jämsäläisistä kaupunkipolitiikan tekijöistä. Kun kaupunkipolitiikasta on vastavoimista huolimatta tulossa selkeästi aluepoliittista valtavirtaa, pitäisi seudulla havahtua laajasti keskustelemaan siitä, millä tavoin kaupunkipolitiikan virrassa melotaan ja ketkä melaan tarttuvat. Melotaanko vastavirtaan ja ajatellaan ettei asia meille kuulu vai päätetäänkö säilyttää tämän purkin ohjattavuus tyvenessä ja tyrskyssä? Selvää on se, että melomalla yksin ja vastavirtaan tämä purkki haukkaa vettä tai kaatuu ennen pitkää.

Ajatuksia kaupunkipolitiikasta:

Kuntaliiton kaupunkiaiheisia julkaisuja
Kaupunkipolitiikan periaatepäätös
Suuntana uusi Jyväskylä - nyt tarvitaan tahtoa ja tavoitteita
Suurten kaupunkien tulevaisuus ja tulevaisuuden kaupunkipolitiikka
Jyväskylän kaupunki: kirjoituksia kaupunkipolitiikasta

 

 

 

 

Sovelton uutiskirjeessä  Mikko Setälä maukuu kissajohtamisen perään Peter Druckeriin viitaten.

Setälän ajattelun ydin liittyy johtamisen haasteisiin asiantuntijaorganisaatioissa: asiantuntijat ovat luonteeltaan uteliaita, pitävät leikkimisestä ja uusien asioiden kokeilemisesta. Toisin kuin yleensä luullaan, asiantuntijat kiintyvät työyhteisöön, jos siihen on aihetta. Asiantuntijat ovat itsenäisiä ja niiden johtaminen ja ohjaaminen on haasteellista mutta ei mahdotonta. Johtaja ei ole asiantuntijalle auktoriteetti, vaan komentelu saa aikaan lähinnä kummastuneita katseita ja parhaimmillaan pakoreaktioita... Vai puhuikohan Setälä sittenkin kissoista? 

Oli niin tai näin, väistämättä palaan jälleen pohtimaan paria ajankohtaista teemaa, jonka parissa viimeisimmässä Luupissakin askartelimme:

• Millaisia ovat Jämsän seudun työnantajamielikuvat ja kuinka kohtelemme niitä satunnaisia asiantuntijoita tai kissoja, jotka täällä työtään tekevät. 
  
• Kuinka suuri osa asiantuntijatyötä tekevistä on pikku hiljaa siirtymässä eläkkeelle tai ostetaan pois Jämsän seudulta.

Riipivä tosiasia on se, että työvoiman poistumat Jämsän seudun keskeisillä toimialoilla ovat suuret puhutaan sitten vaikka teollisuuden, kunta-alan tai yritystoiminnan osaajista. Eläköityvien asiantuntijoiden prosentuaalisesta osuudesta en osaa sanoa mitään muuta kun sen, että eikö aiempaa suurempi osa työstä vaadi asiantuntijuutta, oli sitten kysymys akateemikon, prosessimiehen tai perushoitajan työstä?

Pysähdyin myös miettimään hetkisen yleistä mielipidettä, jolla on arvaamattoman suuri merkitys työnantajamielikuvan syntymiselle. Jos yleinen mielipide on se, että teollisuus Suomessa on auringonlaskun alaa, yrittäjyyttä ei arvosteta ja kunta-alan työntekijöitäkin pidetään vaan kiviriippoina, voidaan kai täälläkin pikku hiljaa alkaa sammutella valoja.

Enhän minä tietenkään voi oikeasti mitään vakavaa yleisestä mielipiteestä kirjoittaa tai sanoa, mutta voinhan ainakin väittää viitaten sosiaaliseen mediaan, PK - yritysbarometrin tuloksiin ja Uratie - lehdessä julkaistuun työnantajamielikuvatutkimukseen.

Ollaan sitten kissoja tai ei, toivoisin että Jämsän seudulla toimivat työnantajat ja kuntalaisetkin pysähtyisivät pohtimaan mielikuvien ja motivoinnin merkitystä tulevaisuuden tekemisen ja rekrytointien kannalta. Lopetankin Setälän sanoin:"  Ironinen sanonta ”kissa kiitoksella elää” pitää kyllä paikkansa, mutta jos kissaa ei kiitetä, siirtyy se helposti muihin laumoihin!"

Työelämän jatkuva muuttuminen on totta, puhutaan sitten siirtymästä agraariyhteiskunnasta teolliseen tai jälkiteollisesta tietointensiiviseen palveluyhteiskuntaan. Nykyaikaisen työelämän muutoksen keskeisimpiä Jämsän seutuakin koskettavia piirteitä ovat globaalien markkinoiden vaikutukset tuotantoon, työn irtoaminen ajasta ja paikasta, työsuhteiden jouston lisääntyminen, jatkuva näkyvillä oleminen ja työelämän mosaiikkimaisuus.

Globaalien markkinoiden vaikutus työelämään tarkoittaa sitä, että suuri osa seudulla tehtävästä tuotannollisesta työstä on tullut rahamarkkinoiden vaikutuksille alttiiksi. Markkinoiden heilahdukset näkyvät nopeina muutoksina yritysten tilauskannassa ja työvoimatarpeessa. Yksilön tasolla tilanne on johtanut epävarmuuteen työn ja toimeentulon kannalta.

Vakinaisessa julkisessa virastotyössä globaali näkyy lähinnä sitä kautta, että työnantajalla ja sitä kautta minulla on aiempaa vähemmän liikkumavaraa taloudellisesti. Ne asiat, jotka voitiin aiemmin tilata asiantuntijayrityksiltä, joudutaan nyt tekemään itse (jos on osaamista) tai jättämään tekemättä, kun ei ole aikaa. Tuotannollisilla aloilla vaikutukset ovat luonnollisesti voimakkaampia, nopeampia ja laajempia. Globaali talous saattaa syöstä kokonaisia perheitä taloudellisiin vaikeuksiin ja sitä kautta kasvattaa yhteistä yhteiskunnallista vastuutamme.

Uudenlaiset tietotyön tehtävät ovat irronneet ajasta ja paikasta. Nykytyötä voidaan tehdä paikkaan sitoutumatta ja usein ajaltaan loputtomasti. Yhteiskunta on aina auki, sillä suuri osa tietotyöhön liittyvistä asioista on siirtynyt tietoverkkoihin ja verkostoihin. Yksilön kannalta se on tarkoittanut sitä, että työlle tärkeä tieto ja kommunikaatio muotoutuvat yhä enemmän koko elämässä – ei vain työpaikalla tai työaikana. Ajasta ja paikasta irtoaminen pidentävät väistämättä työaikaa tietotyötä tekevillä, kun taas toisilla aloilla kärsitään vajaatyöllisyydestä ja vastentahtoisesta osa-aikaisuudesta.

Ajasta ja paikasta irtoaminen näkyy ja tuntuu kehittämistyössä, kun vuorokauden kaikki tunnit pitäisi hyödyntää ajankohtaisten asioiden omaksumiseksi. Koen monesti huonommuutta keskustelupöydissä, kun en ole perheenäitinä ehtinyt lukea Hesaria, Kauppalehteä, Keskisuomalaista ja Jämsän seutua ennen töihin tuloa. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä että kehittäjän työn menestyksellinen hoitaminen edellyttää kaikkien luettelemieni medioiden ynnä verkkomedian aktiivista seurantaa työajan ulkopuolella työkyvyn ylläpitämiseksi, sillä virastotyöajan puitteissa lukemiseen ei ole aikaa. Nykyaikainen tietotyö lähestyykin kutsumustyötä siinä mielessä, että ilman aitoa motivaatiota käyttää koko elämä (ainakin jonkin aikaa) tälle projektille, tässä ei voi menestyä.

Olemme jatkuvasti näkyvillä ja sähköisestä tekemisestämme jää jälki. Menneisyys seuraa mukanamme, sillä työnantajan, kilpailijan ja median on mahdollista mm. googlettaa, hakea blogeista ja tutkia kuvagallerioita. Yksilön tasolla se edellyttää aiempaa vahvempaa itsekontrollia ja toisaalta vertaiskontrollia, jotta työnhakijaimagomme säilyy hyvänä.

Toisaalta sosiaalinen media tuo ihmisen koko ajan areenalle. Jos osaa viisaasti hallita verkkojulkisuuttaan, voi siitä rakentua itselle vahvuus - kokonainen henkilökohtainen brändi - mikäli siis uskomme Lisa Souniota - ja miksipä emme uskoisi. Julkisuuden hallitseminen vaatii vahvaa itsekontrollia. Mihinkään ei kannata reagoida kiukkusuonen sykkiessä tai hurmaantuneena. Kaikki mitä on kirjoitettu on yhdellä näppäimen painalluksella levinnyt pitkin nettivaruutta tuhansina kopioina. Liian varovainenkaan ei saisi olla. Avoimet verkostot kuuluvat nykyaikaan ja liiallinen varovaisuus tai netin sosiaalisuudesta kieltäytyminen voidaan tulkita vanhanaikaisuutena, junttimaisuutena tai kyseenalaisena erikoisuutena.

Väitteitä työelämän muutoksesta on väistämättä tarkasteltava myös kriittisesti. Kaikki työ ei ole tietotyötä. Ihmisillä on edelleen työpaikka ja koti. Työelämässä on edelleen paljon jatkuvuuksia, joita globalisaatio, tietoyhteiskunta tai näkyvillä oleminen eivät kosketa. Keskeisintä työelämän muutoksessa onkin sen tietty mosaiikkimaisuus. Samaan aikaan kun osa työstä tehdään aiempaa enemmän tietointensiivisen palveluyhteiskunnan ehdoilla, osa työstä säilyy samanlaisena kuin ennekin. Paikallisena kehittämishaasteena onkin vastata molempiin tarpeisiin.

Yksilön näkökulmasta mosaiikki on haastava, sillä se luo epäjatkuvuuksia sekä työyhteisöihin, että urakehitykseen. Työyhteisöissä haastavaksi voi osoittautua nuorten nykyaikaiset osaamiset ja odotukset työtehtävien, - ilmapiirin ja tiimin suhteen. Uuden ja perinteisen työkulttuurin kohdatessa ristiriitoja esiintyy ja niiden ratkominen on suuri haaste johtajuudelle. Toisaalta mosaiikkimaisuus voi tulla työuran kehittymisen esteeksi, kun omat osaamiset tai työskentelytavat ovat jotain muuta kun työnantaja työtehtävässä odottaa.